Säilörehun korjuu

Rehuntuotanto

Säilörehun korjuuajankohdan määrittämisessä huomioidaan eläinryhmien rehuntarpeet ja tarvittava rehun määrä. Lampaat ovat lähtökohtaisesti lehden syöjiä, ja siksi nurmea ei päästetä turhan kortiseksi. Mikäli sadonkorjuuta viivästytetään, kasvaa sadon kuiva-aineen määrä kuidun muodossa sulavuuden kustannuksella. Huonosti maittavasta rehusta syntyy herkästi hävikkiä. Aina kun rehua tehdään, tulee sen säilönnässä noudattaa huolellisuutta, sillä pilaantunut rehu on kallista.

Korjuun ajoittaminen

D-arvo kertoo rehun sulavuuden. Sulavuus korreloi rehujen energiapitoisuuden kanssa, jolloin korkean sulavuuden rehussa myös energiapitoisuus on korkea. Karitsoiden ja imettävien uuhien ruokintaa varten rehu tulisi korjata sulavampana, D-arvon ollessa 720–700. Joutilaiden rehun sulavuustavoitteeksi voi asettaa 680–650, jolloin rehu soveltuu ylläpitorehuksi.

Korjuuajankohdan määrittämisessä on hyvä huomioida myös nurmiseoksen koostumus. Apilapitoisten nurmien syönti ei kärsi yhtä paljon sulavuuden laskusta, joten niiden korjuuta voi hieman myöhentää verrattuna puhtaisiin heinäseoksiin. Mikäli rehuntuotantoala on tilalla rajallinen, voidaan korjuuta myöhäistää, jotta rehua saadaan määrällisesti enemmän.

Säilörehun ensimmäisen sadon korjuuajankohdan määrittämisessä kannattaa seurata eri palvelujen D-arvoennusteita. D-arvon muutos on sidoksissa kertyvään lämpösummaan. Nurmesta voi ottaa myös korjuuaikanäytteen, jolloin saa tietoonsa kasvuston tarkan D-arvon.

Seuraava korjuuajankohta riippuu tilan strategiasta: toinen korjuu tehdään 5–6 viikon päästä ja mahdollinen kolmas elo–syyskuussa. Toisessa ja kolmannessa niitossa kasvuston sulavuuden kehitys ei ole enää yhtä sidoksissa lämpösummaan, vaan nurmilajien lehti- ja korsisuhteisiin. Kolmannessa korjuussa D-arvo on usein korkea, sillä heinät eivät tee enää korsia ja kasvusto on hyvin lehtevää. Tästä syystä kolmas rehu on niukkakuituista.

Niitto ja karhotus

Säilörehun niitto voidaan tehdä tavallisella niittokoneella tai niittomurskaimella. Niittomurskaimella nurmen kuivuminen nopeutuu, kun murskain rikkoo lehtien vahapintaa. Kerralla kannattaa niittää vain se ala, minkä ehtii varmasti korjata, sillä kaadetun heinän laatu alkaa heti heiketä.

Niittoa ei kannata tehdä liian matalalta. Liian matala niitto lisää riskiä maan ja muiden epäpuhtauksien kulkeutumisesta rehuun ja heikentää nurmikasvien jälkikasvukykyä. Niittokorkeus tulisi olla vähintään 8 cm, mieluummin 10 cm tai korkeampi. Lammas on erityisen herkkä listerialle, jota esiintyy maaperässä. Maa rehun joukossa heikentää rehun säilyvyyttä ja pahimmillaan pilaa rehun täysin.

Niittokorkeuden nostaminen yli 10 senttimetrin tuo monia etuja. Nurmeen jää enemmän yhteyttävää lehtialaa, jolloin nurmen ei tarvitse käyttää juuristosta yhtä paljon vararavintoa jälkikasvuun. Nurmen stressinsietokyky paranee, jolloin nurmi kestää esimerkiksi kuivuutta paremmin. Nurmen maanpäällinen ja juuriston kasvu on niiton jälkeen nopeampaa, jolloin seuraava sato on runsaampi. Lisäksi hiiltä sitoutuu peltoon enemmän. Korkea sänki auttaa pitämään nurmen tiheänä, sillä liian matala niitto voi tappaa nurmikasveja ajan myötä juuristoa heikentävän vaikutuksen vuoksi. Etenkin timotei kärsii matalasta niitosta.

Yli 10 cm:n niittokorkeuden saavuttaminen voi olla joillakin niittokoneilla hankalaa. Joihinkin niittokoneisiin on saatavilla tehdasasenteisia jalaksia, mutta niilläkään ei aina pystytä nostamaan niittokorkeutta riittävästi. Hitsaustaitoinen viljelijä voi itse kehitellä omaan niittokoneeseen sopivat jalakset.

Pidempi nurmensänki auttaa myös ehkäisemään riskiä maan kulkeutumisesta karhoituksen yhteydessä karholle ja sitä kautta rehun joukkoon. Karhon tulisi olla mahdollisimman tasainen ja paalaimelle sopivan kokoinen. Paalaus tulee tehdä sopivalla ajonopeudella, sillä liian nopeassa vauhdissa paalain ei ehdi tiivistää paalia riittävästi. Näin saadaan paaleista mahdollisimman tiiviitä. Löyhässä paalissa on aina enemmän ilmatilaa, mikä lisää homeiden ja hiivojen kasvua.

Esikuivaus

Säilörehua kannattaa esikuivattaa niiton jälkeen muutamasta tunnista vuorokauteen. Kuivatusajan määrää niittotekniikka, kasvuston lajikkeet ja vallitsevat olosuhteet. Tavoiteltu kuivuus ohjaa myös käytettävää säilöntäainetta. Kuivauksella vähennetään puristenesteen syntyä, eikä logistiikassa kuljeteta turhaa vettä. Kuivempien paalien talvisyöttö on myös helpompaa.

Niitettyä rehua ei kannata kuivata liian kauan, sillä kasveista alkaa vapautua ravinteita kasvihengityksen myötä ja korjuussa syntyvä varisemistappio kasvaa. Liian kuivan rehun säilöntä muuttuu hankalaksi ja jälkilämpenemisen riskit kasvavat. Sopiva kuiva-ainepitoisuus pyöröpaalauksessa on 30–40 %.

Säilöntä

Säilörehun säilönnässä voidaan käyttää erilaisia säilöntäaineita: happoja tai biologisia aineita. Rehunsäilöntä perustuu rehun pH:n laskemiseen ja hapettomuuteen. Onnistuneen säilönnän perussääntö on kolme H:ta: hygienia, happamuus ja hapettomuus.

Säilöntäprosessi alkaa aerobisella vaiheella, jossa aerobiset mikrobit ja kasvisolut käyttävät saatavilla olevan hapen pois. Aerobiset mikrobit ovat rehussa haitallisia, joten hapettomuus on tärkeää.

Seuraava vaihe on anaerobinen käymisvaihe, jossa hapettomassa tilassa anaerobiset mikrobit käyttävät rehun sokeria ravinnokseen ja sivutuotteena syntyy maitohappoa, joka laskee rehun pH:ta. Happosäilöntäaineilla tässä vaiheessa varmistetaan pH:n lasku valmiilla hapolla. Biologisessa säilönnässä rehuun lisätään maitohappobakteereita, jotta maitohapon tuotanto varmistuu. Nopealla pH:n laskulla ehkäistään valkuaisen hajoamista ammoniakiksi ja voihapon muodostumista. Anaerobinen vaihe voi kestää pari viikkoa, joten paalien olisi hyvä antaa olla rauhassa pellon reunalla. Turhaa paalien siirtelyä tulee välttää, jottei paalimuoviin tule rikkoumia.

Viimeinen vaihe on stabiloituminen, jossa rehun käyminen loppuu alhaisen pH:n ja mikrobitoiminnan hidastumisen myötä. Stabiilivaihe kestää, kunnes rehu altistuu ilmalle. Tästä syystä paalien liikuttelussa tulee olla tarkkana, ettei muoviin tule reikiä. Kun rehuun pääsee ilmaa, mikrobitoiminta alkaa uudelleen ja homeet lisääntyvät nopeasti.

Säilönnässä tulee aina varmistaa säilöntäaineen riittävä määrä ja kattava levitys. Hapottimen tulee pystyä annostelemaan ainetta riittävästi, jotta se leviää tasaisesti. Karhojen koko tulee pitää sopivana. Sopivaan säilöntäainemäärään vaikuttaa rehun koostumus: palkokasveilla on suurempi puskurointikyky, joten niille tarvitaan enemmän ainetta. Tämä johtuu palkokasvien korkeista kalsiumpitoisuuksista ja valkuaisen hajoamisesta syntyvästä ammoniakista. Myös vesi toimii puskurina, joten märän rehun säilönnässä tulee olla tarkkana.

Happosäilöntää pidetään varmana säilöntäkeinona, sillä pH:n nopea lasku varmistuu valmiin hapon avulla. Happo on myös paras vaihtoehto märän rehun säilöntään, sillä biologisessa säilönnässä sokerit voivat loppua ennen kuin pH laskee riittävästi. Happosäilöntä ei ole riippuvainen rehun sokeripitoisuudesta, eikä sokerin määrä juuri vähene. Haittapuolena on hapon koneita syövyttävä vaikutus ja henkilöturvallisuuteen liittyvät riskit.

Biologisessa säilönnässä maitohappokäyminen varmistetaan lisäämällä maitohappobakteereja rehuun. Biologinen säilöntä sopii parhaiten kuiville rehuille. On hyvä huomioida, että maitohappokäyminen kuluttaa rehun sokeria, mikä näkyy rehuarvoissa.

Paalaus

Onnistunut säilöntä vaatii hapettoman tilan, joten paalauksessa tulee käyttää riittävästi muovia: vähintään 6 kierrosta, mieluiten 8. Jokainen kierros on yksi suojakerros lisää. Mikäli paaleja säilötään pitkään, kierroksia tulee olla 12. Säilöntäaineeton säilöntä on aina riskialtis, sillä käyminen tapahtuu sattumanvaraisesti ja epäonnistumisen riski kasvaa. Muovi on kallis tuotantopanos, mutta pilalle mennyt rehu tulee vielä kalliimmaksi, koska siinä kaikki aikaisemmat tuotantopanokset menevät hukkaan.

Siiloon säilöntä

Mikäli nurmirehua tehdään laakasiiloon, rehun kulutuksen tulee olla tarpeeksi nopeaa, vähintään 10 cm päivässä, jotta rehu ei ehdi pilaantua. Tästä syystä menetelmä ei sovi pienille lammastiloille. Siiloon tulevaa rehua ei saa kuivata liikaa, sillä kuivan rehun tiivistäminen on hankalaa. Jokaisen kuorman jälkeen rehua tulee tiivistää riittävän painavalla koneella. Kun siilo on täynnä, se pitää peittää siilomuovilla. Syöttöä ei saa aloittaa ennen kuin rehu on varmasti stabiloitunut.